Jos edes joskus

elämä menisi niin kuin leffoissa ja hyvä voittaisi, idioottikin saisi voittonsa. Rakkaus syntyisi ja olisi ja ennen kaikkea odottaisi. Tapahtuisi ihmeitä.
Mutta ei kai, ei kai sittenkään, oikeassa elämässä. Sitä vaan porskutetaan tunarina loppuun saakka. Käyttämättömät hetket ovat käyttämättömiä ja sillä selvä.
Ja tämä sinulle vaalea ja pitkä, juuri sinulle joka viime yönä istui siinä pöydän toisella puolella ja katseli.
Kyllä minä tajusin, että hänessä on tuttua, jotain epämääräisen tuttua. Jotakin selvittämätöntä ja jotain mitä en tajunnut. Jotain mikä veti minua puoleensa.
Ja tässä sängyllä maatessani tajusin, 13 tuntia liian myöhään, että minun uuden vuoden juhlinta ja hän, ne liittyvät toisiinsa.
Sillä hetkellä kun hän istahti siihen eteeni, kun vilkaisin häntä, tuli tunne jostakin. Jotain epämääräistä tiesin heti, en vain oikein tiennyt mitä. Ja koko yön  ja päivän asia on vaivannut minua. Kunnes tajusin.
Tajusin myös sen, että taas, oikeasti taas se tilaisuus meni. Joskus kiroan oikeasti ystäviäni, niin rakkaita kun he ovatkin, niin joka kerta kun kohtaan hänet, joku ystävistäni kaipaa minua paljon ja sitten hän on hukassa.
Mutta jos uskotaan kohtaloon ja hyvään, niin kolmas kerta toden sanoo. Ja voi kohtalo, anna minun olla tilanteen tasalla saman tein, eikä vuorokauden päästä vasta. Ja älä anna kenenkään ystävistäni vaipua epätoivoon tai muuhunkaan ahdinkoon juuri silloin.

Sinä suutut aina, jos joku kehtaa kiinnostua ja ihastua sinuun.

Siinä se on, analyysi mikä sai minut pysähtymään ja miettimään minua. Teki oikeastaan aika kipeää, kun joku sanoo tuon ääneen, joku vieras, joku joka on kiinnostunut. Mutta tottahan se on, osoita kiinnostus ja sinusta tuli juuri minun pahin vihollinen. Älä ole kiinnostunut ja rakastan sinua eniten maailmassa.
Ja tottakai minä suutuin, väitin vastaan ja kerroin etten siedä toista, vaikka ei se niin ole. Totuus kirpaisee aina.

Tämä Marraskuu oli ehkä tämän vuoden ihanin ja kamalin kuukausi ikinä. Kuukausi jolloin mietin mitä oikeasti haluan ja missä olen.
Paikka pysyy ja tietyt asiat on selviä. Nyt vain pitäisi toteuttaa se mitä haluaa, se vain on vaikeaa. On hyvin vaikea antaa edelleenkään itsestään mitään ja vielä vaikeampaa on ottaa vastaan.

raasta minussa

Jos sinä muutat vielä tänne, se olisi ihanaa. Minulle sanotaan ja minä tiedän, ihanaa se olisi. Mutta en muuta, en vielä pysty, ei minun sieluni voi pysähtyä tähän. Ei vaikka paikka on rakkaus ja elämä, omalla tavallaan.
Toinen sanoo, jos me olemme toistemme ihmiset. Voin hyvin kuvitella, että me olisimme yhdessä vielä vuonna 2057. Ja tiedättekö, niin voisin minäkin, kuvitella, että olisimme. Mutta, en vain tietä. Tässäkin on jokin mutta.
Mitä pitäisi oikein tehdä, kun joku ihminen tuntuu niin väärältä ja niin oikealta, että pelottaa ottaa mitään askelia kohti.
Sitten minulle sanottiin, että sinä olisit kaikki mitä haluaisin, saisin sinulta kaiken. Ja minä en halunnut antaa mitään.
Minussa elää rakkauslaulu hänelle, jonka sielua en tunne, mutta jonka tiedän olevan liian lähellä. Se jonka voisin kuvitella.

Ennen ne matkat oli pitkiä. Oli toiset kylät ja kaupungit. Oli jopa eri maat.

Nyt se matka on kaksi kilometriä, eikä mikään ole muuttunut.

Leikitään

Vaikeita.
Ollaan helppoja.
Mutta ei anneta periksi.
Kaikki näkee sen, mitä ei haluta ja halutaan.

Yöt soitellaan, kännistä ikävää.
Päivät esitetään kylmää ja kankeaa.
Ehdotellaan, vitseillään ja ollaan hankalia.

On ikävä ja on hyvä.
Luuletko etten sunnuntaisin makaisin vieressäsi.
Luulen ettet olisi iltaakaan ilman minua.

Mutta kun periksi ei anneta. Kumpikaan ei aloita eikä myönnä.
Kumpikin etsii laastaria ja leikkii.
Kumpikin tietää mitä toinen haluaa.
Mutta silmä silmästä, eikä kumpikaan voi voittaa, ei ennen kuin periksi antaa, edes toinen.

Siitähän se hyvin pitkältä johtuu.. mun elämä täällä, sun siellä.

Siinä se on.
Viikot erottaa ja antaa aikaa. Aikaa tajuta asioita.
Kyllähän tässä on itketty ja mietitty. Mutta tosiasiat eivät muutu, ei vaikka toisesta tykkää hurjasti.
Siinä kuin makasimme sängyssä, vierekkäin ja puhuimme. Kumpikin tiesi, kuitenkin missä mennään.
Jos elämä olisi toisin, mekin ehkä olisimme.
Minä ymmärrän sen, että hän halusi suhteen, sellaisen, erilaisen kuin minä. Ja hän ymmärsi, että minun siipiäni hän ei voi, eikä halua katkaista.
Hän puhui siitä toisesta, sellaisesta sopivasta ja minua ei enää itkettänytkään, etten se ollutkaan minä. Ja minä puhuin siitä, kuinka minussa on ne kaksi elämää, jotka ovat rakentaneet minusta sellaisen, joka tarvii siipiään.
Vaikeaa on kun tietää sopivansa siihen kainaloon hyvin. Ja hän tietää nukkuvansa parhaiten vieressäni. Ja kun opin rakastamaan sitä mieltä ja näkemään sen kauneuden. Ja hän näki minut, minuna.

Mutta, ehkä aika ja paikka on kuitenkin parempi toisille, kuin meille tässä ja nyt. Ja onni onkin nurkan takana jossain muualla.

On oikeasti menossa loppukesän paras aika, loma, ystävät ja kaikkea kivaa, päivisin. Mutta edelleenkin yöt valvon ja mietin vain tätä vinksallaan olevaa elämää, vaihteeksi. Riudun ja roukuan minkä kerkeän, tyhjille seinille.
Ehkä jos vaan tunnustaa, että on ihastunut. Ihan hemmetin ihastunut. Ja sitten se vain menisi ohi.

Tiedättekö, kun on ihastunut turhaan. Kipeästi ja sillälailla kun vannoin etten ihastu. Ihastuimpas kuitenkin. Ja ihmiseen joka ei ole sitä tyyppiä, sitä jonka se edes piti olla. Sopiko se niihin luotuihin raameihin, ei todellakaan. Meni ohi niin että hurahti, oli vääränlainen jo heti alussa ja tuntui väärältä. Muistan kyllä keväällä kun ajattelin, että mikä idiootti tämäkin taas on.

En edes tiedä missä kohtaa aloin ajattelemaan toisin. Ehkä siinä, kun seisoin hänen edessä ja kuuntelin paasausta kuinka väärä ja epäsopiva minä olen mihinkään. Aloin ajattelemaan, että kuinka oikea hän onkaan. Ehkä siinä kohtaan kun teot oli muuta kuin sanat. Ehkä jokaisen kohtaamisen lopussa, kuin päätin, että tämä on viimeinen kerta. Ja ehkä se nyt onkin.
Missä se kuuluisa selkäranka on silloin kuin sitä kipeimmin tarvitsee. Missä se hemmetin ylpeys on silloin kuin toinen soittaa ja kysyy, että nähdäänkö. Ei nähtäis.