sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Jos edes joskus

elämä menisi niin kuin leffoissa ja hyvä voittaisi, idioottikin saisi voittonsa. Rakkaus syntyisi ja olisi ja ennen kaikkea odottaisi. Tapahtuisi ihmeitä.
Mutta ei kai, ei kai sittenkään, oikeassa elämässä. Sitä vaan porskutetaan tunarina loppuun saakka. Käyttämättömät hetket ovat käyttämättömiä ja sillä selvä.
Ja tämä sinulle vaalea ja pitkä, juuri sinulle joka viime yönä istui siinä pöydän toisella puolella ja katseli.
Kyllä minä tajusin, että hänessä on tuttua, jotain epämääräisen tuttua. Jotakin selvittämätöntä ja jotain mitä en tajunnut. Jotain mikä veti minua puoleensa.
Ja tässä sängyllä maatessani tajusin, 13 tuntia liian myöhään, että minun uuden vuoden juhlinta ja hän, ne liittyvät toisiinsa.
Sillä hetkellä kun hän istahti siihen eteeni, kun vilkaisin häntä, tuli tunne jostakin. Jotain epämääräistä tiesin heti, en vain oikein tiennyt mitä. Ja koko yön  ja päivän asia on vaivannut minua. Kunnes tajusin.
Tajusin myös sen, että taas, oikeasti taas se tilaisuus meni. Joskus kiroan oikeasti ystäviäni, niin rakkaita kun he ovatkin, niin joka kerta kun kohtaan hänet, joku ystävistäni kaipaa minua paljon ja sitten hän on hukassa.
Mutta jos uskotaan kohtaloon ja hyvään, niin kolmas kerta toden sanoo. Ja voi kohtalo, anna minun olla tilanteen tasalla saman tein, eikä vuorokauden päästä vasta. Ja älä anna kenenkään ystävistäni vaipua epätoivoon tai muuhunkaan ahdinkoon juuri silloin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti