On oikeasti menossa loppukesän paras aika, loma, ystävät ja kaikkea kivaa, päivisin. Mutta edelleenkin yöt valvon ja mietin vain tätä vinksallaan olevaa elämää, vaihteeksi. Riudun ja roukuan minkä kerkeän, tyhjille seinille.
Ehkä jos vaan tunnustaa, että on ihastunut. Ihan hemmetin ihastunut. Ja sitten se vain menisi ohi.

Tiedättekö, kun on ihastunut turhaan. Kipeästi ja sillälailla kun vannoin etten ihastu. Ihastuimpas kuitenkin. Ja ihmiseen joka ei ole sitä tyyppiä, sitä jonka se edes piti olla. Sopiko se niihin luotuihin raameihin, ei todellakaan. Meni ohi niin että hurahti, oli vääränlainen jo heti alussa ja tuntui väärältä. Muistan kyllä keväällä kun ajattelin, että mikä idiootti tämäkin taas on.

En edes tiedä missä kohtaa aloin ajattelemaan toisin. Ehkä siinä, kun seisoin hänen edessä ja kuuntelin paasausta kuinka väärä ja epäsopiva minä olen mihinkään. Aloin ajattelemaan, että kuinka oikea hän onkaan. Ehkä siinä kohtaan kun teot oli muuta kuin sanat. Ehkä jokaisen kohtaamisen lopussa, kuin päätin, että tämä on viimeinen kerta. Ja ehkä se nyt onkin.
Missä se kuuluisa selkäranka on silloin kuin sitä kipeimmin tarvitsee. Missä se hemmetin ylpeys on silloin kuin toinen soittaa ja kysyy, että nähdäänkö. Ei nähtäis.