Minä päästin irti, annoin olla.

Annoin toisen lentää pois, vaikka kipeää se tekeekin.

Joskus mietin, miksi nostan aina kädet ylös ja lakkaan.

Miksi en syyttelisi ja anelisi. Miksi en vaatisi.
Ja raivoaisi.

Tärkeintä on näyttää tyyneltä ja toivottaa onnea.

Näyttää kun ei sattuisi.

Ja kenen onnea. 

Itse kun murenee ja räytyy.

Ja jäätyy.
Sitten sitä ajattelee, kyllä tämä tästä.
Että joku jossakin.
Ja siltikin vereslihalla itkee yksin.
Mutta toivoo kuitenkin.