Hetken onnellisuutta, heräät aamulla kahvin tuoksuun, kurkkuleipä valmiiksi tehtynä kahvinkupin vieressä. Makaat sohvalla, kuuntelet musiikkia ja katselet hieman sateista mökkimaisemaa, on niin rauhallista. 

Paitsi minun sisälläni. Tiedän saaneeni siipeeni taas, sillä tavalla se sattuu. Lupasin olla ihastumatta, rakastamatta, haluamatta mitään, mutta silti syöksyin tunteeseen, vaikka kielsin kaiken ääneen ja uskoin siihen, hetken. Kukapa ei uskoisi hyvään, kun sinuun on kietoutunut aamuisin joku josta pidät, kukapa ei tahtoisi sitä lisää, koska se hetki tuntui hyvältä ja oikealta. Ja siltiki vaikka tiesin etten kelpaa, ajattelin tyhmyyttäni, ehkä kuitenkin. Mutta eihän koskaan ole olemassa mitään ehkä kuitenkin, on vain joko kyllä tai ei, ei muuta.

Täällä minä korjaan itseäni, ystäväni mökin sohvalla, rauhallisuuden tyys'sijassa. Minusta välitetään, vaikka en jaksa puhua kuin tyhjänpäiväisyyksiä ja olla. En vielä pysty kertomaan ja myöntämään kuinka sotkin itseni vaikka toisin väitin.