Polvet mustelmilla ja silti välillä vähän hymyilyttää. Tanssilattioita, hyvää musiikkia, myssyjä ja virnistyksiä. Hyvä meininki, melkein koko ajan. Kavereita, ystäviä, perhettä, töitä ja opiskelua. Ja tietenkin vastuuta, stressiä, suuria ahdistuksia, pakkeja ja ikävää. Sitä se on elämä nykyään.

Alkuvuoden tyyppi ei tiedä mitä haluaa, minä tiedän, en yhtään mitään. Tuttavien tuttu haluaa tutustua paremmin, minä en. Baarissa joku halusi että nähtäisiin toistekin, minua ei kiinnostanut.

En jaksa keskittyä oikein mihinkään pidempään, haluan vain jotain kevyttä ja helppoa. Sellaista joka loppuu helposti, sellaista joka ei tunnu hankalalta ja ahdistavalta, joka ei vaadi työtä. Sellaista joka ei koskettaisi mistään syvältä. Kuinka helppoa onkaan vain pitää kivaa, hymyillä, flirttailla, jutella, joskus jopa pussailla ja sitten vain yön loppuessa kiittää ja lähteä pois.

Ja silti minua tänään jännittää niin vietävästi se, että tapaan hänet, hänet joka ei ikinä ollutkaan minun. Ja minun reviirilläni. Minun kotonani. Ei sen niin pitänyt mennä, mutta joku meni ja järjesti tämän näin. Ja minä tiedän senkin, että ensi viikolla olen taas hieman rikki. Siksi ehkä kaipaankin vain sitä helppoutta kaikkeen nyt.