Ajattelin, ettei tämä voi vain mennä näin,  että viikonloput hillun onnessani ja viikot raivoa ja ryömin epätoivon ojissa, koska kaikki on sekaisin.  Minä joka en sano mitään, päätin sanoa. Päätin sanoa paljon ja kysyäkki. En tietenkään kaikkea, mutta paljon semmoista, mitä en vain ymmärrä.

Ja kaikki on jotenkin selkeää nyt, tiedän missä mennään. Ja se pirun hankala, omituinen ja kaikkea mahdollista kesämies tietää missä mennään.

Paitsi, että tottakai, silloin kun ahdistus on suurin, minä teen sen minkä ikinä osaan parhaiten. Karkaan hetkeksi pois. Taas lähden reissuun, yksin, nuolemaan haavojani. Otan kuitenkin sen aikalisän vaikka selkeämpää onkin.