Ajattelin olla ajoissa ja toivoa nyt jo

Huomenna se alkaa, nimittäin joulukuu. Kalenteri on hankittu ja joka ikinen päivä odotan sitä aattoa, ihan varmasti. Silloin olen siellä missä ovat kaikki rakkaat. Paitsi se yksi, se tuntematon. Ja vaikka kaipaan sitä kainaloa, sitä joka olisi iloinen minusta ja joka jaksaisi rakastaa minua, olen ihan tyytyväinen näinkin. Jotenkin tuntuu, ettei se kaipaaminen auta nyt mitään. Toki minä kaipaan ja haluan, mutta ajattelin kuitenkin, että parempi iloita niistä ketkä ovat lähellä, kuin miettiä sitä jota ei ole.

Olen miettinyt kyllä sitäkin taas, että jospa se onkin tarkoitus minun olla yksi. Mistä sen tietää. Niin en sanoisi, että elämäni olisi sen takia huonoa, ettei minua kukaan rakastaisi sillä lailla, kun parit toisiaan rakastavat. Mutta olisi se elämä siltikin jollain tavalla yksinäisempää. Toki minulla on paljon hyviä ja eri tavalla rakastavia ihmisiä tässä ympärilläni, joten varmasti pärjään näinkin. Mutta siltikin, toivon joululahjaksi sitä sellaista rakkautta.
Itseasiassa minulla on vain kaksi lahjatoivetta olemassa. Toinen on niinkin maallinen kuin muutama iso lusikka ja toinen sitten se vähän isompi juttu, se rakkausihminen.  Tiedän kyllä, että kumpiakin ilman pärjään. Keitot voin syödä edelleenkin niillä pienillä lusikoilla ja rakkaita ihmisiäkin on jo olemassa, mutta siltikin, se oma rakas voisi olla vaihteeksi mukavakin asia.
Selviän siis hengissä kyllä, jos näitä toiveita ei kuulla. Mutta silti rakas Joulupukki, tässä olisi minun toiveeni.

Se mikä eilen alkoi, jatkuu tänään. Vaikka aamun lenkillä tuntui hyvältä ja tuuli selvitti ajatuksia. Oli tämä päivä ihan liian paljon täynnä ikäviä asioita. Tuntui ettei kenelläkään ollut hyviä asioita tänään olemassa.


Tämän päivän pelastaja on Apulannan Pihtiote.

Vaikka tiedän olevani ihan hyvä, ainutlaatuinen, tuntemisen ja jopa rakastamisen arvoinen ihminen. Ja tiedän kelpaavani joillekin ihmisille juuri tälläisena mitä olen. Niin hetki väärän ihmisen kanssa, olen itkukurkussa. Ja on tunne, että en todellakaan kelpaa mihinkään enkä kenellekkään.

Kiukkupäivä

Ihan mukava viikonloppu takanapäin, vaikka tänään tuntuukin, että en pidä mistään tai kenestäkään. Kaikista vähiten itsestäni.
Mietin tuolla kun seisoin sateessa pysäkillä, että mitä hittoa teen täällä. Mikä hitto sai minut tänne tulemaan ja miksi muka pidän tästä paikasta. Inhosin seisoa siinä pysäkillä, läpimärkänä. Inhosin jokaista niitä hemmetin ihmistä, jotka seisoi siinä minun kanssani. Harmia lisäsi kaveri, joka ei pitänyt lupaustansa. Sen takia asiat menevät nyt niin kovin mutkikkaiksi. Inhoan säätämistä. Inhoan huonoja selityksiä, joista kuultaa läpi se, ettei toinen vain viitsinyt, eikä välittänyt pitää sanaansa, vaikka lupasikin. Eniten harmittaa se, että minä olen liian kiltti, liian hyvä uskoinen ja ajattelen, että tällä kertaa se pitää lupauksensa. Ja joka hemmetin kerta, se olen minä joka vain petyn. Ja taas vannon, etten enää ikinä usko häntä, enkä tee mitään hänen varaansa. En vaikka lupaisi sen seitsemän hyvää ja kaunista. Mutta tiedän, aina haluan uskoa siihen hyvään, että meissä olisi se jokaisessa, edes pienesti. Ja kun taas kiroan tyhmyyttäni. Tiedän, että itseäni saan syyttää.

Viikonloppuna tapahtui muuten kaikkea kivaa. Tapasin ystäviä, vietin kavereiden kanssa pienetjoulut. Löysin tästä läheltäni tosi mukavan baarinkin. Pidin siitä paljon, ehkä eksyn sinne uudestaankin, joskus. Ja kiukuissani siivosin koko kodin, kanavoin sitä pahaa mieltäni imuroimiseen. Jokaikisen nurkan varmasti kolistelin raivolla, jos ne pölyt eivät imuriin menneet, ainakin ne juoksivat karkuun naapuriin oven alta. Joskus vain pieni siivoraivoaminen puhdistaa, sekä kodin että mielen. Nyt on jo parempi mieli ja siisti kotikin.

Kylmä kahvi kaunistaa

Eikö niin?!?! Olen pikkuhiljaa tulossa kahvi addiktiksi. Nyt jo menee alas kylmä kahvi. Mutta vielä en kuitenkaan hanki kotiin kahvinkeitinsä, siihen tilaan en kyllä itseäni päästä.  Vääjäämättä joka toinen kerta unohdan juoda kahvini lämpimänä, ja sitten huomaan hörppiväni sitä kylmänä. Eikä se edes ole pahaa, useimmiten. Muistan jostakin mummon sanomana, että kylmä kahvi kaunistaa, joten, ei tämä huono asia voi olla.

Minä olen ihan fiiliksissä ja hymyssä koko tyttö. Odotan tulevaa reissua niin kovasti. Näen yhden ystävän pitkästä pitkästä aikaan ja pääsen hengailemaan Pariisiin. Joskus unelma oli päästä opiskelemaan Paris-Sorbonnen yliopistoon. Mutta ikinä tieni ei sinne vienyt, ja nyt ehkä olen liian vanha siihen. Nyt kun ehkä taas olisin valmis lähtemään jonnekin. Mutta kuitenkin, yksi unelma toteutuu. Pääsen sinne minne olen aina halunnut. Nyt ei enää tarvitse lukea mummin isoja kirjoja vuodelta 74 Pariisista ja unelmoida.

Muutenkin luulen, että loppuvuosi on ihan hyvää aikaa. Saan opiskeluissani ison rupeaman valmiiksi, muutama tentti på svenska ja muutama suuri nörttitehtävä tehdä ja voin ottaa joulun ajan ihan rennosti. Vaikka paljon on vielä tehtävää, niin puolivälin etappi on kohta ohitettu. Ehkä minusta joskus tulee valmista tässä projektissa. Vaikka joskus näyttää ettei minusta tule valmista missään, mutta pääasia on että opin,  uusia asioita maailmasta, itsestäni ja muista.




p.s. olen näköjään onnistuneesti hukannut blogilistani sivun laidasta kun muutin ulkonäköä..pitää tutkia asiaa.

Hyvät hetket tekevät huonot hetket helpommiksi kestää

Paras ystävä on ihastunut. Voi vaaleanpunaiset sydänlasit, rauhaton mieli ja ikihymy. Ihanaahan se on. Vaikka pakkohan se on myöntää, että se kirpaisee, kuitenkin. Minä en ole ihastunut sitten, no Asterixin maihinnousun. Tosin luulen ettei minusta siihen enää edes olekkaan. En vain jaksa enää pettyä ja särkyä.

Toinen läheinen ihana ystävä sai juuri vauvansa kotiin, pitkä ja hankala odotus palkittiin kauniisti. Onnellinen olen heistä. Mutta saahan tämäkin silti kirpaista, koska sitä se nyt tekee kuitenkin. Ihmiselle joka ei tiennyt edes haluavansa lapsia, on iskenut vähän vauvakuume.

Maailman paras poikakaveripoika soitti ja kysyi, että enkö jo tule takaisin. On ikävä. Minullakin on heitä, mutta en minä mene takaisin. Mutta lupasin mennä katsomaan heidän uutta vauvaa kun se syntyy.

Ja vaikka välillä ikävä painaa, asiat mietityttävät, on kurja olo ja itkettää, on kuitenkin minun on ihan hyvä olla, onhan minulle sentään onnellisia ja ihania ihmisiä ympärilläni.

Kräähhhhhh....

Miten se menikään, jos ei onnea rakkaudessa, onnea töissä. No ei oo tänään onnea töissä (uskon siihen rakkauteen nyt sitten), tein jotain hassua, jota korjaillessa meni koko iltapäivä melkoisen nätisti. Onneksi yhdellä työtoverilla ei ollut parempaa tekemistä, niin auttoi minua. Olisin toki sen yksinkin saanut, mutta toisen kanssa se oli nopeampaa. Onneksi osaan kuitenkin korjata ja ottaa opikseni epäonniset hommani. Sehän se tämän homman juju kait onkin. Haastavuus, mahdollisuus korjata ja jopa epäonnistua, jotta voisin taas ehjäytyä.

Huomenna on muuten, joskus aikaisemmin kirjoittamani, vihreiden sydänpipareiden ja treffienpäivä. Odotan jo niin kovasti pojan tapaamista. Edellisestä kerrasta kun tuntuu olevan ikuisuus. Mutta sellaista se on, nämä pitkät matkat. Mutta kai se on niin, että hyvää kannattaa aina odottaa.

Tänään ei oo muutenkaan ollut minun päiväni. Ei sitten millään. Ihan turhan vaikeaksi olen taas vaihteeksi kaikki asiat saanut, mutta ehkä se on aika mikä jälleen korjaa minua että muita. Ja minä opin olemaan päivä päivältä enemmän.
Ja jos saa toivoa, niin voisiko, voisiko joskus asiat mennä niinkuin niiden pitääkin. Junat kulkis ajallaa, lentokoneen lentäis ajallaan, minun pienet jutut onnistuisi ja kaikkia ihania ihmisiä kohtais onni.

Ja ensi viikko, se on hyvä viikko, eikö vain. Kaikille!

sijaistoiminta

Siinä olen näköjään hyvä, tekemään jotain muuta kuin mitä pitäisi, mikä olisi hyväksi ja mikä johtaisi johonkin, tai tekemään jotain mikä saisi ajatukset hallintaan . Minua pelottaa pysähtyä, joten olen liikenteessä. Pysähdyksissä mietin koko ajan ihmistä päässäni.  Eikä minun pitäisi miettiä, tai pitäisi, tai en hitto tiedä mitä tässä pitää ja ei pidä. Totta on, että minä haluan, mutta mitä se auttaa kun mitään järkeä en saa mihinkään. Miten se voikin olla, että eka on että jee ja sitten että mitä hittoa.

Eilinen sijaistoiminta oli poikien kanssa urheilemista ja saunailta. Aamun naureskelin heille, niillä oli yön pimeinä tunteina sykkinyt taas fiksuus. Mutta ihania he siltikin ovat. Yksi toi minut kotiin, hän on yksi parhaista tyypeitä. Hän huolehtii minustakin, vaikka ei tarvitsisi. Tänään tosin tarvitsin hetken juttelua, märehtimistä ja sen, että joku saattoi minut ovelle asti kun tuntui vain niin yksinäiseltä tämä hetki.

Mutta vaikka istun leffassa, vaikka käyn lenkillä, vaikka teen töitä ja vaikka olen ystävien kanssa, tulee hetki, jona ne ajatukset hiipivät päähäni ja sitten en hetkeen kuule enkä näe mitään kun mietin ihmisiä, ihmistä.

sanavaras

Minä pidän kirjakaupoista, kirjastoista ja divareista. Voisin maleksia niissä ikuisuuden. Lukea kirjojen kansia, sisältä otteita. Hengailla niiden seurassa. Toisten samanlaisten. Tänään kävin varkaissa, sanavarkaissa. Otin mukaani muutaman hyvän lauseen, jotka vain sattuivat osuvasti kuvastamaan tätä omaa hullunkurista ajatusmaailmaani.

Näin se sanavarkaus meni, ei ehkä tarkalleen mutta tälläisena se jäi mieleen.

"Tee oma osuutesi yhteiskunnan hyväksi äläkä kiinnitä huomiota sisälläsi asuviin hämäriin haluihin. Opettele valvomaan päivisin, hanki vakituinen työpaikka ja pysy aktiivisena. Himon yltyessä hengitä syvään ja katso vaikka tv.stä jotain."

Jotenkin en tiedä, että nauranko näitä sanoja vai irvistelisinkö niille, kun ne kirpaisevatkin tavallaan. Ne kun vain sattuivat minulle juuri kun yritän olla ottamatta huomiotta sisälläni oleviin asioihin, niihin hämäriin haluihin. Koska ne tuntuvat hankalilta. Ne tuntuvat minulta, mutta tuntuu ettei minulla ole juuri nyt kykyä tehdä niille mitään. Koska en oikein tiedä mitä.

Siinä

sinä seisoit. Pitkänä ja kauniina. Tulin eteesi, varvistin, painoin huuleni poskellesi ja kuiskasin "Taidan pitää sinusta, pitää paljonkin. Siinä unessa se oli niin helppoa.

Aika on hidasta

Tuntuu ettei aika kulje juuri nyt mihinkään. Odotan jotain tulevaa aikaa kuin kuuta nousevaa. Toivon ihmeitä ja hyvää, vaikka vähän luulen ettei se sen kummempi aika ole kuin muukaan. Mutta saahan sitä kuitenkin ajatella hyviä ja toivoa.

Minun tuli vähän ikävä, ikävä kotiin. Aamun kun aloitin koko perheen voimalla. Ihana asia on tämä maailman tekniikka. Se, että olet kaukana, pystyt kuitenkin näkemään rakkaita melkein lähelläsi. Tiedän, eihän se halaaminen onnistu, mutta ainakin näkee ja kuulee. Vaikenta on aina peikonpoikaselle selittää etten voi tulla kuvasta ulos ja lähteä leikkimään. Se meitä harmittaa, kumpaakin.

Kun tätä aikaa on nyt ollut, aivan liikaakin, ajatella asioista. Vähän haaveillakin mitä jos -hullutuksia.  Mutta kuitenkin, olen paljon miettinyt onnellisuutta. Mitä se oikeastaan onkaan. Mitä on olla onnellinen ihminen. Onko se samaa kuin tyytyväisyys erinäisiin asiohin mitä sinulla on, tai ympärilläsi on. Voitko olla onnellinen vaikka sinusta tuntuu, ettei ole kuitenkaan ihan täydellisen hyvä olla. Että olet sydämeltäsi yksinäinen, vaikka tunnet onnea niin monesta ihmisestä elämässäsi.
On niin monia määrityksiä olemassa onnelle, mutta kuka sitten määrittää sen sinun onnellisuutesi.
Jossakin kirjoitettiin, että onnelinen ihminen hymyilee paljon. Ja kyllä, minä hymyilen, paljonkin. Miksikäs en, koska hymyily on pieni vaiva saada myös toinen hymyilemään ja se on iloista. Mutta siis, olen tyytyväinen erinäisiin asioihin elämässäni mutta silti jos minulta kysytään oletko onnellinen, en osaa vastata siihen, koska en tiedä. Tai koska ei tunnu ihan onnelliselta kuitenkaan. Jotain puuttuu. Ehkä se on se rakkaus.
Mutta tiedä sitten onko se rakkauskaan tie siihen onnellisuuteen, mutta ehkä se on siihen, että minusta tuntuisi ehyemmältä ja sitä kautta myös onnelliselta. Koska sen ainakin osaan sanoa, että minä tunnun välillä rikkinäiseltä.

Hämmentynyt tyttö istuu lattialla, jalka paketoituna tukisiteisiin. Lennokas alkuviikko ja hidas loppuviikko, huomenna on kuitenkin jo perjantai.
Enkä tiedä mitä tehdä.  Miksi ihmiset eivät osaa päättää tunteistaan. Miksi otetaan jälkeenpäin yhteyttä ja mutistaan ikävää. Minä olen tunteeni jo pakastanut ja niitä ei sulateta enää miksikään muuksi kuin ehkä hyväksi tuttavuudeksi. Mitään muuta ei tule enää tapahtumaan. Tuntuu vain nyt, että olen kovin kova ja jäätävä ja että olisi helpompi antaa periksi, kuin aina vain seisoa sanojensa takana. Mutta tällainen minä vain olen. Minä ymmärsin kun en riittänyt. Mutta nyt en ymmärrä, miten yhtäkkiä olisin alkanut riittämään.

Viikonloppu jona en tehnyt mitään, paitsi että tein. Töitä. Kävin myös liikkumassa, siinä vaiheessa kun tunnilla otetaan se rentoutus kohta ja ohjaaja sanoo, nyt tyhjennä mielesi kaikesta. Ei onnistu. Jos en muuta tee niin mietin, että mitä jos se lamppu rojahtaa alas just nyt, että onkohan se kunnon pulteilla kiinni. Hengittele siinä nyt sitten ja tyhjennä päätä.

Ja kävin vähän shoppailemassa, ihan vähän vain siis. Tunnin sain shoppailla. Voitteko uskoa, että tunnissakin saa aika paljon rahaa kulumaan. Minä voin. 

Niin ja, minä joka en juo kovin paljoa kahvia, olen vissisti hankkimassa addiktiota siitäkin aineesta. Tänään piti ihan kahvilla käydä tuolla kylillä. Ja toinen juttu, en juo, enkä tykkää punaviinistä. Eilen kuitenkin iltasella käväisin mitään tekemättömän viikonlopun kunniaksi ystäväisen luona katsomassa leffan Belgiasta. Lähden muuten sinne vielä joskus lomalle, sen verran nättejä kuvia oli leffassa. Mutta siis, juotiin kuitenkin pullo jotain, no ihan kohtuu juotavaa punaviiniä, hyh. Ehkä alan oppimaan ja olen kymmenen vuoden päästä kultivoitunut naisihminen viineineni ja maisemallisesti kauniineni leffoineni. Ja sitten vielä tein vähän lisää töitäkin. Tästä on hyvä aloittaa taas uusi viikko.

Sinulle minä hymyilen kun en muutakaan keksi.

Ja ne miettii, ikkunan takana ne korjausmiehet. Siellä se tyttö on tukka sekaisin, se laulaa ja soittaa ilmakitaraa ja tanssii. Se on sekaisin.

Ja onhan se, se on jostain syystä onnellinen. Niin onnellinen, että jo kolme ihmistä on tällä viikolla tullut sanomaan, että oletpa sinä onnellisen ja kauniin näköinen. Kauneudesta en tiedä, mutta hymyilyttää tämä elämä ja se, että mies on saman taivaan alla ja hengittää samaa ilmaa. Kaunista.

mietityttävät ihmiset

Huominen piti olla shoppailupäivä, mutta taisin tuhlata rahani taas lentolippuihin. Ihan ehdottomasti minun pitää hankkia rakkauksia täältä läheltä, muuten vihreä jalanjälkeni on mustaakin mustempi ja säästötilikin tyhjääkin tyhjempi. Mutta en minä valita, elämä on kuitenkin ihan hyvää näinkin ja pidän matkustamisesta. Vaikka se lähteminen, varsinkin sieltä missä viihtyy, on hankalaa.

Tämä viikko on ollut hyvä, tulin takaisin kotiin ja täällä olikin hyvä olla. Ei se arki niin rumaa ja pahaa itseasiassa olekkaan ja ihmiset, täälläkin on niin kovin tärkeitä heitä.

Tulipa vain ihmisistä mieleen, he ovat elämän suola ja sokeri. Joskus ärsyttävät niin, että happi ei kierrä aivoissa ja toisaalta, joskus ihastuttavat niin, että elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Tähänkin viikkoon on mahtunut melkein näitä kaikkea.
Eräskin ihminen saa minut kokoajan tuntemaan hämmennystä, niin etten välillä saa sanaa suustani. En oikein osaa sanoa miksi, mutta aina kun juttelen hänen kanssaan, on samaan aikaan tunne,  että puhumme samaa kieltä ja tuo ymmärtää minua ja saman tein taas tajuan, että mehän puhutaan ihan hepreaa ja että me emme todellakaan ymmärrä toisiamme. Minun outo huumorini, hassutukseni ja tapani sanoa suoraan vastaan hänen huumorintaju ja sanomiset. Ne tuntuvat jotenkin oikeilta ja vääriltä yhtä aikaa. Käsittämätöntä, ärsyttävää ja ihastuttavaa, kerrassaan.

Tapasin vanhan koulukaverin. Hänen kanssaan oli hauska vaihtaa sanoja, edellisestä kerrasta oli melkein 10 vuotta (kamalaa, tuntuu vanhalta kun noin sanoo). Ja uskomatonta, me asumme samalla paikkakunnalla jälleen, niin se elämä meitä kuljettaa. Ehkä tapaamme vielä uudestaankin. Hauskaa.

Ärsyttävät ihmiset ovat tällä viikolla kuuluneet kastiin, kummalliset ystäväiseni. Kaksi ystävääni ovat alkaneet seurustelemaan. Ja siis minusta tämä on hienoa, olenkin heitä joskus kiusoitellut, että sopisivat toisilleen hyvin ja niin he sopivatkin. Kummallista tässä on se, että he ovat kieltäneet kaikkia kertomasta asiasta minulle. Miten siis tiedän tästä, no salapoliisiluonteeni ja kuuntelutaitoni ansiosta sain tämän tietooni sattumalta. Nyt en sitten osaa tietää, pitäisikö kysyä että mikä mättää vai antaa vain asian olla. Ärsyttävää

Vihreitä sydänpipareita ja kaveritarroja

Olen sietämätön ihminen, äkäinen, iloinen ja ihana yhtä aikaa. Miten sen teen, sitä en tiedä, mutta näin minulle kerrottiin tänään.
Koko päivän on ollut ns. hyvä muuvi. Töissäkin oli ihan hymypäivä. No ehkä pari viikkoa taukoa teki terää. Tosin tänään aloin odottamaan jo uutta lomaa. Ystävä nauroi, että tulee isot lähtökuopat jos kuukauden jaksan kuopia kaivaa. Jaksan minä. Odotan sitä reissua niin paljon. Koska jotenkin tuntuu, että siitä reissusta tulee hyvä.

Sietämätön, siitähän oli puhe siis. Tahdoin nimittäin miehisen näkökulman yhteen asiaan, minkä takia kävin aamutuimaan tiukkaakin tiukemman keskustelun erään herras henkilön kanssa. Aihe koski loogisuutta, järkevyyttä, ymmärtämistä ja oikeassa olemista. Suoraan sanottuna meillä oli kovia mielipide eroja asioista. Ennen kaikkea siitä, miten asiat kuunnellaan ja onko rivien välissä aina jotain. Minusta siellä on ahiharvoin, mutta miehet, tai no tämä mies, väittää, että naisilla on aina rivienvälit täynnä. Onko siis niin, että miehet eivät vain halua ymmärtää naisen suoraa puhetta, vaan aina muka näkevät jotkut hiton piiloviestit siellä onnea ja menestystä -sanojen takana. Mitään järkevää tulosta ei kylläkään saatu aikaiseksi, mutta mitä ilmeisemmin minä  sain edes jonkin sortin voiton.  Koska minulle luvattiin sydänpipari vihreällä kuorrutteella, ystävätarra ja treffit. Tai sitten minua vain huijattiin, jotta en jaksaisi keskustella aiheesta enempää.
No anyway, minulla on ollut hyvä päivä ja mikä parasta, sain ylläripyllärinä mun parhaan kämppikseni tänään tänne. Käytiin tytöissä syömässä ja puhumassa maailmaa paremmaksi.

Yöt ovat näköjään aikaa, jolloin kirjoitetaan kirjeitä. Sellaisia paperisia, jäänteitä joistain vanhoista hyvistä ajoista.
Tiedän, pitäisi nukkua, mutta unet ovat tänä yönä hukassa, vaikka huomenna täytyy olla jo aikaisin pirteänä.
Minä haluaisin pyytää erästä ihmistä kanssani kahville, mutta yöllä ei kai kannata sitä tehdä. Tosin en tiedä edes millä konstilla pyytäisinkään. Savumerkeillä?